Elokuvalavasteanalyysi jatkuu

Jatkoimme taas elokuvalavastekurssia, ja tällä kertaa katsoimme elokuvat Blade Runner, Moulin Rouge!, West Side Story, Labyrinth, Sweeney Tod sekä Time Bandits.


Blade Runner

Blade Runner on vuonna 1982 valmistunut Ridley Scottin ohjaama tieteiselokuva. 28:n miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva sijoittuu vuoteen 2019, jolloin ihmisten elämään on ilmestynyt muun muassa lentäviä autoja ja muita hienoja keksintöjä.

Elokuvassa on käytetty paljon pienoismalleja ja fondeja. Oikeita paikkoja on muokattu jälkeenpäin tietokoneella ja jotkin kohtaukset on tehty kokonaan tietokonetta käyttäen.

On hauskaa miten monet modernit laitteet näyttävät elokuvassa hyvin vanhanaikaisilta. Kokonaisuudessaan kaikki vempaimet on hienosti tehty, mutta ne ovat erittäin kulmikkaan ja kömpelön näköisiä verrattuna niihin sulavarakenteisiin laiteisiin, jotka nykyajan scifielokuvissa yhdistetään tulevaisuuteen. Myös hiustyyli ja vaatetus on erittäin 80 -lukua.   

Huomiota herättää erityisesti läpi elokuvan screenillä leijaileva savu. Kaupunki on sateinen (vesisade symboloi ehkäpä kurjuutta) ja siksi ilma höytryää. Sisätiloissa puolestaan savu syntyy useimmiten tupakasta. Hieno näyte vesihöyryn käytöstä on jäälaboratoriossa, jossa tiedemies kehittää uusia silmiä hyytävissä olosuhteissa. Olisiko savulla ja höyryllä kenties huijattu lavasteet näyttämään aidommilta? Ehkä samoja lavasteita on voitu käyttää useammissa kohtauksissa, kun ne on savun avulla satu näyttämään joka kerta hieman erilaisilta. Myös valaistuksella on suuri rooli läpi elokuvan. Kirkkailla neonvaloilla ja pimeydessä liikkuvilla varjoilla on saatu luotua eloa lavasteisiin. 

Tulevaisuuden Los Angelesin rakennukset ovat todella korkeita ja useimpien kattoja ei kuvaustyylin ansiosta edes näy. Rakennuksissa on huomioitavaa myös, että niiden tyyli on otettu monilta eri aikakausilta. Elokuvassa nähdään muun muassa muinaisten Atsteekkien pyramideja muistuttavia valtavia rakennuksia, klassisia pylväitä sekä myös ihan "tavallisia" 80 -luvulle tyypillisiä asuntoja.

Juonen edetessä paljon lasia särkyy. Monessa kohtauksessa lennetään lasien läpi ja jokaisella kerralla se pirstoutuu näyttävästi. Myös kaakeli- ja kiviseinien läpi tullaan loppua kohden melko vaivattomasti. Vaikka muun muassa monet kivi-, kaakeli- ja metallipinnat on saatu todella aidon näköisiksi, eivät ne rikkoutuessaan enää niin täydestä menekään.

Vaikka elokuva on 80 -luvulta ja sen pitäisi kuvata nykyistä maailmaa muutaman vuoden kuluttua, on se kuitenkin taidokkaasti ja uskottavasti tehty. Ainoat hieman kömpelön näköiset lavasteet ovat pienet poliisiautot, sekä pariin kertaan vilahtava yksisarvinen, jonka sarvi näyttää siltä että se olisi kiireessä heikosti liimalla kiinnitetty. Ja kaiken lisäksi se on aivan väärässä kohdassa.

Kokonaisuudessaan Blade Runner on todella näyttävä tuotos, joka kestää aikaa. Eikä juonessakaan mitään vikaa ole.


Moulin Rouge!

Tämä vuonna 2001 valmistunut 50 miljoonan dollarin elokuva voitti Oscarin parhaasta lavastuksesta ja kuvituksesta. Baz Luhrmannin ohjaama musikaalielokuva sijoittuu 1800- ja 1900 -lukujen vaihteen Pariisiin.

Kaikki kohtaukset on kuvattu studiossa, joten lavastetta riittää. Mukana on tietenkin myös paljon sellaista, jonka kuuluukin näyttää lavasteelta, sillä meilkein kaikki tapahtumat sijoittuvat kuuluisaan Moulin Rouge -kabareehen. Puvustus ja lavastus on myös sen mukaista ja paljon kimalletta ja kultaa on mukana läpi elokuvan.

Tässäkin elokuvassa on käytety pienoismalleja. Muun muassa alussa näkyvä Pariisi on kokonaan sellainen. Alussa on myös käytetty tehokeinona mustavalkoisuutta, joka vaihtuu vähitellen kauniin kirkkaisiin väreihin ja timantteihin. Tietokonemuokkauksia on myös käytetty. Niillä on lisätty kohtauksiin muun muassa kimalletta, tähdenlentoja ja keijuja.

Elokuva vilisee kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia ja tavaroita, joita ei kaikkia edes ehdi huomata. Loisteliaassa myllyssä ja upeasti toteutetussa elefanttihuoneessa on paljon koristuksia. Vastakohtana tälle on köyhän Runoilijan, Christianin pieni ja vatimaton asunto, johon kamera sukeltaa sisään useita kertoja sen ainoasta ikkunasta.

Värikkäälle ja iloisella kabareelle löytyy vastakohta myös Herttuan kodista. Tämä synkkä ja valtava linna, tuo mieleen hieman Draculan asuinpaikan. Oikeastaan yhdessä kohtauksessa Herttua onkin suuttuessaan kuin Dracula itse. Siellä, kuten myös Moulin Rougessa itsessään on hienoja marmorikuvioituja lattioita, joiden päällä tanssijoiden kelpaa esitellä liikkeitään.

Tämä elokuva on kyllä oivallinen näyte siitä mihin kaikkeen 50 miljoonalla dollarilla oikein pystytään. Vaikka juonen nerokkuus ei päätä huimaa, upeita lavasteita katsoo mielellään.


West Side Story

Jerome Robbinsin ja Robert Wisen ohjaama vuonna 1961 valmistunut West Side Story -musikaali kahmi itselleen kymmenen Oscaria, joista yksi tuli lavastuksesta. Eikä mikään ihme, sillä vaikka koko elokuva on alun helikopterista kuvattua New Yorkia lukuunottamatta kuvattu lavasteissa, on se saatu näyttämään melko aidolta. Ainakin jos ottaa huomioon valmistusvuoden. Budjettina on ollut 6 miljoonaa dollaria.

Tapahtumat sijoittuvat New Yorkin kaduille, joissa kaksi jengiä yrittävät taistella vallasta välillä hypellen ja tanssahdellen ympäriinsä. Lavasteet on rakennettu parin metrin korkeuteen ja elokuva on kuvattu alhaalta päin saaden se näyttämään mahdollisimman aidolta. Tässä on onnistuttu hyvin.

Kaikki elokuvassa näkyvät graffitit ja muut töherrykset kaduilla on maalattu nimenomaan tätä varten. Vaikka kaduista on saatu melko aidon näköisiä, silmiin pistää kuitenkin se että seinäpinnat ovat erittäin tasaisia ja yhdestäkään ikkunasta ei varsinaisesti näy läpi. Samoja lavasteita on myös käytetty eri kohtauksissa kuvaamaan eri paikkoja. Niistä on yritetty saada erilaisen näköisiä esimerkiksi ripustamalla kadulle pyykkejä roikkumaan. Välillä tässä on onnistuttu hyvin, mutta joissain kohtauksissa hämäysyrityksen huomaa. Esimerkiksi silloin kun osa pyykeistä heiluu tuulen mukana ja osa ei.

Ainakin samoja tiiliseiniä on käytetty moneen, sillä morsiuspukuliikkeen sisäseinäkin on tiilistä. Muuten liike on kuitenkin upeasti toteutettu ja näyttää mitä aidoimmalta kaikkine kankaineen ja mallinukkeineen.

Kangasta on käytetty myös autotallikohtauksessa, jossa kattoa on madallettu ripustamalla musta kangas hieman oikeaa katonrajaa matalammalle. Näyttelijöiden hypähdellessä saa jännittää, hipaiseeko jonkun käsi kangasta paljastaen tämän huijauksen vielä useammille. 

Onnistuneitakin "huijauksia" elokuvassa on, sillä tanssiaisissa olevan taustaseinän syvennykset on saatu näyttämään todella aidoilta, vaikka ne on todellisuudessa vain maalattu tasaiselle pinnalle. Myös lattiat on maalattu hienoiksi ja tasaisiksi. Jengien suosiossa oleva baari on myös saatu näyttämään hyvältä hyllyillä olevien pullojen ja purkkien, sekä puisten kalusteiden ansiosta.

Jos ei osaa kiinnittää huomiota, ei vältämättä myöskään huomaa, että ajoittain taustalla häämöttävä tähtitaivas ja pimeydessä hohtavat ikkunat on maalattu ja valaistu, niin että ne näyttäisivät mahdollisimman uskottavilta. Siitä huolimatta katolla tapahtuva kohtaus näyttää häiritsevän selkeästi lavasteissa kuvatulta.

Kaikesta huolimatta lavasteet on saatu hyvin kestämään näyttelijöiden hypyt ja muut liikkeet. Kaiteet ja seinillä olevat tikapuut kestävät hyvin roikkumaista ja kiipeilyä, vaikka yksi kaide muutaman kerran epäilyttävästi heilahtaakin. Mielikuva kahden jengin taistelutantereina toimivista kaduista säilyy kuitenkin läpi elokuvan, joten lavasteet ovat kokonaisuudessaan ihan onnistuneet.


Labyrinth

Tämä David Bowien tähdittämä elokuva oli hieman huvittava kokemus. Katsoimme sekä itse elokuvan, että dokumentin, jossa kerrottiin sen teosta. Ohjaajana tässä vuonna 1986 ilmestyneessä, 25 miljoonalla dollarilla tehdyssä musiikintäyteisessä fantasiaseikkailussa on toiminut Jim Henson. Elokuvassa on nähtävissä paljon vaikutteita Muppet Showsta ja se on kuvattu melkein kokonaan lavasteissa.

Pälimmäisenä elokuvasta jää mieleen siinä olevat nuket. Suurin osa niistä on toteutettu todella taidokkaasti, mutta muutamat jäävät valitettavasti hieman kömpelön näköisiksi. Joissain kohtauksissa nukkejen tai muiden liikkuvien esineiden siimat näkyivät selkeästi.
Mutta ei ihme, että joitain lipsahduksia on sattunut, sillä nukkeja on niin paljon. Esimerkiksi peikkokuninkaan ( David Bowie ) kammiossa on yhdessä musiikkikohtauksessa jopa 48 nukkea. Tätä varten lavasteisiin on pitänyt tehdä rikiä, joiden kautta nukkeja on liikutettu. Osaa peikoista on kuitenkin näytellyt ihan oikea ihminen, ja heitä on liikuteltu musiikin tahdissa ylös ja alas narujen avulla.

Kaikkein haastavin ja vaikuttavimman näköisin taidonnäyte on kääpiö Hoggle. Puvun sisällä sitä näyttelee oikea pienikokoinen ihminen, mutta sen kasvoilla on naamio, jonka ilmeitä ja suun liikkeitä ohjataan muualta. Tämä vaatii näyttelijältä ja "kasvojen liikuttajalta" todella tarkkaa yhteistyötä.

Myös runsaasti yksityiskohtia vilisevässä peikkokaupungissa olevat ratsastajat on toteutettu mielenkiintoisesti. Niiden sisällä on oikeita ihmisiä, joiden päälle on puettu ratsuilta ja ratsastajilta näyttävät puvut.

Ihmisten liikkeitä on käytetty hyväksi myös eräässä tunnelissa näkyvissä kasvoissa, jotka muodostuvat ihmisten käsistä. Tällä tekniikalla on saatu näyttävää jälkeä ilman liiallisia tietokonemuokkauksia.

Kuten monissa muissa 80 -luvun elokuvissa, myös tässä kivet näyttävät melko naurettavilta. Ne tuntuvat pyörivän kevyesti jopa ylämäkeen ja menettävät täten uskottavuutensa. Muös ulkonäkö on hyvin paperinen. Monet taustamaalauksetkin ovat erittäin huvittavia. On joukossa hienojakin, mutta kun labyrinttimaisemaa näytetään ensimmäisen kerran, ei voi muuta kuin pidätellä naurua. Myös labyrinttiin rakennetusta loputtoman pitkästä käytävästä tajuaa, että kyseessä ei ole aito käytävä. Sen sijaan sinne rakennettu salareitti on onnistuttu häivyttämään hienosti. Kompelöistä kivenlohkareista huolimatta melkein kaikki muut kivipinnat, kuten labyrintin seinät, on saatu kivan näköisiksi.

Kaikkein naurettavimmassa jä järjettömimmässä kohtauksessa sekopäiset oranssit nuket tanssivat nuotion ympärilllä heitellen päitään ilmaan. Se on toteutettu todella oudosti ja on harmi, että muiden hienosti lavastettujen kohtausten joukkoon on ängetty tällainen omituisuus. Nuket tanssivat mustaa taustaa vasten ja tämä näyttää aivan epäonnistuneelta tietokonemuokkaukselta. Elokuvan teosta kertovassa dokumentissa kuitenkin kerrottiin, että kyseinen kohtaus oli haastava, ja se piti kuvata mustaa taustaa vasten siksi, että nukkeja liikuttivat oikeat ihmiset. He olivat pukeutuneet mustaan samettiin sulautuakseen taustaan.

Yksi hienoimmista kohtauksista on puolestaan sellainen, jossa peikkokuningas kävele portaikossa jonka päässä hän kääntyy kävelemään yösalaisin. Tätä tehdessä on tarvittu käyttää apuna muun muassa nukkea sekä paljon erilaisia telineitä ja tukia. Lopputulos on kuitenkin upea. Peikkokuningas pyörittelee myös muutamaan otteeseen kädessään kristallipalloja. Näitä pyörittävä käsi ei kuitenkaan ole Bowien oma, vaan kyseessä on hänen taakseen viitan avulla piilotettu ammattilainen.

Pienistä kömpelyyksistä huolimatta elokuvassa nähdyt lavasteet ja nuket ovat todella hienoja. Jos niitä vain pystyy katsomaan kiinnittämättä liikaa huomiota David Bowien överiksi topattuun haaroväliin, jota tiukat trikoot korostavat.


Sweeney Todd


Tim Burtonin ohjaama, vuonna 2007 valmistunut kauhumusikaalielokuva voitti Oscarin parhaasta lavastuksesta. Budjetti elokuvalla on ollut 50 miljoonaa dollaria, ja se näkyy.

Koko elokuva on kuvattu lavasteissa Pinewood Studiosilla kolmen kuukauden sisällä. Vaikka burton ajatteli aluksi kuvaavansa koko elokuvan green-screeniä vasten, päätyi hän kuitenkin käyttämään lavasteita luodakseen näyttelijöille realistisemmat olosuhteet. Ja hyvä niin, sillä vaikka elokuvassa on paljon tietokonemuokkauksia, lavastus on silti upeasti toteutettu.

Kysessä on fantasiaelokuva, jonka ei ole tarkoituskaan olla täysin realistinen, joten myös lavasteet on tehty tähnä tyyliin. Monille elokuvile tyypillisesti iloinen menneisyys on kuvattu värikkäänä ja kauniina, kun taas kurja nykyisyys on pelkkää pimeyttä ja kuolemaa. Lavastaja Dante Ferretti onkin onnistunut luomaan elokuvaan erittäin synkän ja pahaenteisen Fleet Streetin, jossa Johnny Deppin esittämä sarjamurhaajaparturi asustaa.

Elokuvassa veri roiskuu ja kuvausryhmä joutui tekemään ennen kuvaamista erilaisia testejä siitä, miten veriroiskeet saataisiin näkymään parhaimmin ja aidoimmin. Samalla on kuitenkin ollut tarkoituksena vetää tahallaan hieman yli. Tämän huomaa, sillä kaulojen katkominen menee lopulta jo hieman humoristiseksi. Kuvausryhmä on kertonutkin suojautuneensa roiskeilta jätesäkein.

Monet kohtaukset sijoittuvat kadulle, jossa on paljon tiiliseinää ja katukivetystä. Nämä on todennäköisesti saatettu tehdä muovista, mutta ovat silti todella aidon näköisiä. Toisin kuin esimerkiksi Toddin huoneen suuresta ikkunasta näkyvä maisema. Sieltä on näkymä Lontooseen, jonka suuritsa tehtaanpiipuista kohoaa sunkälle taivaalle myrkyllisen näköistä savua. Tämä näyttää joko tietokonemuokkaukselta tai sitten se voi olla myös videotykillä heijastettu. Joissain kohtauksissa, esimerkiksi ulkona, taivas näyttää myös maalatulta.

Toddin pienen ja vaatimattomaan huoneeseen verrattuna tuomari Turpinin kartano on todella loistelias. Siellä on paljon kirjoja ja kirkkaita värejä. Huoneita koristavat myös monet patsaat ja maalaukset. Rakenus on muutenkin vaaleampi kuin yksikään muu rakennus sillä seudulla.

Elokuvassa on käytetty nerokkaasti peilejä ja muita heijastuksia, joiden kautta kuvataan henkilöiden liikkeitä ja ilmeitä. Toddiin parturiliikkeessä on myös särkynyt peili, joka kenties kuvaa tämän särkynyttä elämää ja unelmia. Välillä hahmot heijastuvat myös vesilätäköistä, ja monessa kohtauksessa Todd näkee heijastuksensa partaveitsistään. Kyseiset terät on suunniteltu elokuvaa varten niin että ne aukeavat mekaanisesti nappia painamalla, jotta saataisiin aikaan mahdollisismman uhkaava efekti.

Kokonaisuudessaan elokuvan lavastus on onnistunut, ja siitä välittyy se mitä pitääkin. Myös puvustus on näyttävää. Puvustajallakin on ollut varmasti oma haasteensa siinä, että yksi päähenkilöistä, Helena Bonham Carter oli kuvausten aikana raskaana. Tästä syystä hänen kokonsa elokuvassa vaihtelee.


Time Bandits

Terry Gilliamin ohjaama, vuonna 1981 vaimistunut ja 5 miljoonalla dollarilla tehty fantasiaseikkailu vie meidät seikkailulle läpi monien aikakausien. Lavasteista huomaa, että tämäkin elokuva on tehty 80 -luvulla, vaikka niissä ei varsinaisesti mitään vikaa olekaan. 

Elokuvassa on jäljitelty paljon luontoa sekä kivi- ja puupintoja. Osassa on onnistuttu loistavasti, kun taas välillä toteutus on todella kehnoa. Aavikolla oleva luuranko ainakin näyttää hyvältä. Ajoittain näkyy myös paljon savua, jonka avulla on ehkä satettu hämätä lavasteet näyttämään aidommilta.

Alussa näkyvä liikkuva seinä on tehty hienosti, sillä se näyttää oikeasti siltä että se liikkuisi pitkässä käytävässä eteenpäin. Sen eijaan seinä itse vaikuttaa hieman paperiselta.

Linnoitukset ja muut suuret kivenlohkareet on todennäköisesti tehty muovista. Harmi että tässäkin elokuvassa liikkuvat kivett näyttävät todella kevyiltä ja paperisilta. Sen sijaan lopussa näkyvät Lego -palikoita muistuttavat kivet ovat hienoja ja mielenkiintoisia. 

Taustamaalauksia on käytetty monissa kohtauksissa. Osassa paremmin kuin toisissa. Aivan kuten pienoismallejakin. Myös tietokonemuokkaukset näyttävät joissain kohtauksissa hyviltä, esimerkiksi aavikolla särkyvä lasi on hieno, mutta osassa ne tökkivät.

Titanic -kohtaus on kuvattu lavastetussa laivassa niin että vettä ei näy, mutta silti siitä saa vaikutelman laivan kannesta. Tuulenvirettäkin on yritetty matkia, vaikka sitä kieltämättä voisi olla enemmän mahdollisimman aidon mielikuvan luomiseksi.

Time Bandits on ihan hyvin toteutettu ja on varmasti ollut aikanaan vielä näyttävämpi. Silloista tekniikkaa on huono lähteä vertaamaan siihen mitä tänä päivänä on käytössä. Ja vaikka välillä liikkuvien esineiden siimat saattavat näkyä, on tämä silti katsomisenarvoinen elokuva.