Kuin rasvattu salama

Vielä ennen joulua saimme ensimmäistä kertaa rakentaa lavasteet ihan oikeaan näytelmään. Valkeakosken Kaupunginteatteri kertoi esittävänsä keväällä Grease-musikalin, johon saimme nämä lavasteet tehdä. Lavastaja vieraili osastollamme pienoismallien kanssa ja kertoi suunnitelmistaan, jotka meidän oli määrä toteuttaa.

Jo tässä vaiheessa koko projekti tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja lähdimme kaikki innokkaasti mukaan. Tähän saattoi vaikuttaa osittain se että lavastaja oli todella mukava. Hän keskusteli mielellään kanssamme ja oli avoin erilaisille vaihtoehdoille.

Tarkoituksena oli rakentaa lavalle taustaseiniä, pöytä, auto ja suuri pyörivä rakennelma. Lisäksi meidän piti tehdä vielä jo valmiisiin korokkeisiin aidat. Teatterin budjetista johtuen alkuperäinen pyörivä rakennelma (tai "pömpöösi", kuten lavastaja sitä kutsui), jouduttiin muuttamaan paljon yksinkertaisemmaksi kuin alunperin oli tarkoitus.

Itse lähdin muutaman luokkakaverini kanssa toteuttamaan autoa. Aluksi piirsimme suuntaa-antavia piirroksia, joita apuna käyttäen arvioimme karkeasti materiaalikustannukset. Saimme lavastajalta melko vapaat kädet auton toteutukseen. Tärkein huomioitava oli, että sen oli mahduttava lavalle. Se oli edestä huomattavasti leveämpi ja kaventui perää kohden. Sen tuli myös olla suurimmalta osin erittäin ruostunut ja huonokuntoinen, lukuunottamatta oikeaa sivua. Sen oli oltava kiiltävä ja kaunis kuin upouudessa 1956-luvun Cadillacisa. Eräässä kohtauksessa roolihahmo siis haaveilisi upouudesta autosta ruostuneen kotteronsa tilalle.

Tässä pienoismalli autosta. (1:25)

Autosta piti saada myös helposti liikuteltava, joten sen pohjaan piti sada kuusi pyörää. Ne olisivat tulleet todella kaliiksi ja todennäköisesti syöneet suuren osan budjetista, mutta onneksi pyörät saatiin kierrätettyä Valkeakosken teatterin vanhoista lavasteista.

Päädyimme tekemään auton pojhaan tukia kertopuusta. Näin saimme siihen tukevan rakenteen. Sivut teimme 12 mm:n vanerista.

Tästä se lähti.

Keula on vielä alkutekijöissä. Kuten näkyy, purua on paljon.

Konepellin sivut, jotka olivat lamppujen yläpuolella, tehtiin lankusta. Ensin piti tehdä liimalevy, jonka jälkeen se hoylättiin oikeaan muotonsa. Myös keulan etuosan pyöristys tehtiin tällä tavoin. 

Projektin edetessä sain huomata, että omalta osaltani kaikki aika meni auton tekoon. En valitettavasti päässyt osallistumaan minkään muun tekemiseen. Mutta onneksi oma hommani oli erittäin mukavaa ja antoisaa.

Auton muodoista johtuen pääsimme kokeilemaan paljon erilaisia työkaluja. Reunoja pyöristimme sähkökäyttöisellä höylällä. Sen kanssa sai hieman varoa jos halusi välttyä suuremmalta siivoukselta, sillä se viskeli puruja ja lastuja todella paljon. Tarkemmat höyläykset oli hyvä tehdä kavahöylällä, josta tulikin pienen harjoittelun jälkeen yksi suosikkityökaluistani.

Takaosaan kiinnitimme 6,5 mm:n vanerin Timbermax -liimalla.

"Takaluukun" alle piti vielä laittaa tukia siltä varalta, että auton päälle kiivetään.

Tässä testailemme, miten lankut sopivat paikoilleen.

Näillä työkaluilla pyöristin lankkujen päädyt.

Konepellin teko oli kaikkein haastavinta, sillä sen tuli olla kaareva ja lisäksi kestää muutaman ihmisen paino. Lisäksi se vielä kaventui ylöspäin mentäessä. Pohdintojen jälkeen päädyimme tekemään sen 4 mm:n vaneria taivuttamalla. Koska vaneri oli ohutta, sille piti tehdä tukia. Sahasin kaarevat tuet vanerista ja ne puolestaan kiinnitin lankkujen alapuolelle laittamiini tukiin. Puskuri tehtiin samalla periaatella, mutta se oli kaikkialta yhtä leveä ja siksi yksinkertaisempi.

Liimasin lankkujen alle tuet, joiden päälle konepellin kaaret kiinnitettiin.

Tältä ne näyttivät paikoillaan.

Kaarevia tukia tarvittiin myös puskuriin.

Sain tehdä monenlaisia välikappaleita ja palikoita saadakseni kaaret pysymään tukevasti paikoillaan.

Puristinarmeija pitää liimaukset kasassa.

Tätä voisi melkein ja sanoa autoksi.

Myös moottorisaha tuli tutuksi joitakin kulmia pyöristäessä.

Mokiltakaan ei vältytty. Tein kaariin kolot madaltaakseni niitä. Koloista tuli liian suuret, joten ei muuta kuin vaneripaloja väliin ja asia on korjattu!

Etuosa on jo kunnossa.

Konepellin taivuttaminen ei ollut kovin helppoa.

Lopulta siitäkin selvittiin ja aloimme kittaamaan koloja umpeen.

Viimeistelyt teimme hiomakoneella. Tätä Cadillacia tehdessä sai todellakin hioa paljon. Mustat työvaatteeni olivat jo muutaman päivän jälkeen aivan harmaat. Ja kun koko komeus oli hiottu, pääsimme kittaamaan, ja sen jälkeen taas hiomaan.

Uusi tuttavuus oli myös "Raspi-Roope" -niminen työkalu, jonka avulla sai hiottua pieniä ja vaikeita kohtia. Tämä osoittautui erittäin käteväksi ja käytimme sitä moniin kohtiin.

Uusi ystäväni, Raspi-Roope.

Opettajan ehdotuksesta vanteiksi ja ajovaloiksi laitettiin muoviset Muumilautaset.

Tässä Cadillacimme on jo saanut tuulilasin ja reiät ajovaloja varten.

Pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan myös muovikittiä. Sillä täytin isot kolot.

Tästä kankaalla päälystetystä styrox -möykystä tuli auton rättikatto. (Kuvassa se näyttää kanootilta).

Se oli kaadettava kyljelleen, jotta pohjaan saatiin pyörät.

Kun olimme saaneet auton rakenteen valmiiksi, pääsimme pintakäsittelyn pariin. Aloitimme siis kittaamalla kaikki mahdolliset reiät ja kolhut umpeen. Tämän jälkeen siirsimme auton maalattavaksi. Pohjamaali paljasti kuitenkin karun totuuden: auto oli kitattava kauttaaltaan, sillä vaneri paistoi aivan liikaa maalikerroksen läpi, paljastaen Cadillacimme puiseksi. Koska tarkoitus oli luoda aikaan vaikutelma oikean auton pinnasta, ei auttanut muu kuin kitata. Ja hioa... Ja kitata. Kunnes lopuksi vielä vähän hiottiin ennen maalikerrosta.

Tarkkana ihmisenä sain kunnian kitata auton kauniimman puolen tasaiseksi.

Puskuri kiinnitettiin puristinarmeijan avulla.

Ihanaa vaaleanpunaista!

Renkaatkin alkavat jo hahmottua. Ruostunenn puolen pölykapselit näkyvät konepellin reunalla.

Pintakäsittely oli kaikkein hauskinta. Silloin olimme jo loppusuoralla, vaikka toki hommia sai tehdä vielä paljon jos autosta halusi oikeasti hienon. Tässä vaiheessa jouduimme tekemään muutaman tunnin ylitöitä. Olen kuitenkin positiivisesti yllättynyt, miten vähällä siinäkin asiassa lopulta pääsimme. Saimme kiireestä huolimatta kaiken valmiiksi hyvissä ajoin, eli jopa noin puoli tuntia ennen kuin lavasteita tultiin hakemaan. Vaikka ratti kiinnitettiin vasta siinä vaiheessa kun muita tavaroita jo lastattiin. Siinä näkyvät puiset kohdat maalattiin vasta teatterilla.

Teimme siis oikeasta kyljestä kauniin tasaisen vaaleanpunaisen. Tämän maalasin telalla. Kromiset kohdat maalasin kromispray-maalilla. Kyljessä olevan kaaren teko oli melko haastavaa, jo olen lopulta sitä mieltä että sen olisi voinut tehdä hieman alemmas. Se oli kuitenkin jätettävä siihen, sillä aikaa oli rajallisesti, ja lopulta muut olivat sitä mieltä että kaari näyttää hyvältä siinä missä se on.

Ruosteinen puoli maalattiin ensin pohjaltaan harmaaksi. Sen päälle tuputeltiin luonnonsienellä eri ruskean sävyjä. Näin saimme siihen aidon ruosteen vaikutelman. Lopuksi vielä kiinitinmme kaikki irralliset osat, kuten pölykapselit, ajovalot, katon ja puskurin. Rekisterikilpeen tuli luokkatunnuksemme ARL 14. Vaikka tekijöinä oli myös muutama henkilö ryhmästä 13.

Katto kiinnitettiin uretaanilla, ja painoksi laitetiin savea.

Alareuna maalattiin mustaksi, jotta auto nousisi maasta.

Keulaan tuli vielä ruostunut Cadillacin merkki.

Vielä viimeiset maalaukset.

Olen sitä mieltä, että auto onnistuin hyvin. Ja mikä tärkeintä, lavastaja itse oli siihen todella tyytyväinen. Saan olla ylpeä sanoessani, että tuota Cadillacia olen ollut rakentamassa. Taas tuntui siltä, että pientä viimeistelyä olisi voinut jatkaa loputtomiin, mutta jossain vaiheessa on vain lopetettava ja todettava, että valmista on!

Viimeiset kuvaukset ennen pakkaamista.

Cadillacillamme on huuliherppes.

Ja tietenkin tekijöiden nimmarit penkin alle.

Rakas lapsemme oli kaadetava kyljelleen ja ruuvattava kiinni rullakkoon, jotta se saatiin pakattua konttiin.

Seuraavana päivänä lähdimme seitsemän hengen porukalla Valkeakosken Kaupunginteatterille kasaamaan koko komeutta. Lavastaja oli tietenkin mukana pystytyksessä. Hänen kanssaan työskenteleminen oli todella helppoa, sillä hän oli alusta alkaen todella mukava ja auttoi mielellään jos meillä oli kysyttävää.

Ensin purimme tavarat kontista ja sen jälkeen aloimme kasaamaan. Kaikilla tuntui olevan selkeä käsitys omista tehtävistään, ja kaikki sujui alusta lopuun todella mallikkaasti. Itse en esimerkiksi tiennyt muiden osien kasaamisesta mitään, joten aluksi keskityin autoon. Kun se oli valmis, menin auttamaan pömpöösin pystytyksessä. Sen jälkeen maalasin korokkeita sinisellä, sillä se oli alusta alkaenkin määrä tehdä vasta paikanpäällä.

Takana näkyvästä puoliympyrän muotoisesta lavasteesta saimme pyörät autoon.

Pieniä korjauksia piti tehdä.

Pömpöösin rakentamisessa meni eniten aikaa.

Näyttämön valot olivat hieman tiellä.

Tältä työmaamme näytti pömpöösistä katsottuna.

Korokkeet saivat uutta väriä.

Kaikki ovat työn touhussa.

Harmaat osat maalattaisiin kuulemma myöhemmin teatterin oman henkilökunnan toimesta.

Kuva katsomoon päin.

Pömpöösin ovi saatiin pyörimään hyvin.

Se tuettiin myös seinään, jottei se heiluisi.

Siinä vielä korokkeet.

Lähikuva taustaseinistä.

Tältä se kaikki viimein näytti.

Auto ja ovi toisinpäin.

Greased Lightning!

Kokonaisuudessaan tämä projekti oli ehkä hauskin ja onnistunein ja ennen kaikkea stressittömin, jota olen ollut tekemässä. Vaikka aikaa oli melko vähän, saimme kaiken todella nopeasti valmiiksi ilman että työn jälki kärsi siitä.

Kuten jo mainitsin, pystytys sujui todella hyvin ja se oli alusta loppuun mukavaa. Toki ongelmia ilmaantui. Huomasimme melko alussa, että muutema pieni tuki pömpöösistä oli jäänyt pois matkasta. Mutta äkkiäkös sellaiset uudet tehtiin. Missään vaiheessa ei tullut samanlaista epätoivon tunneta, kuin kaikilla muilla kasauskeikoilla tähän mennessä. Aina on syytä varautua siihen, että kaikki ei mene niin kuin on oletetu. On niistä tähänkin mennessä aina selvitty, mutta tällä kertaa voin sanoa, että selviydyimme todella kunniakkaasti.

Eikä sujuvuuteen vähimpänä vaikuttanut tämä todella mukava lavastaja. Hän pysyi kaikissa tilanteissa rauhallisena ja sai meidätkin työskentelemään rennommin. Paitsi että hän sanoin mielipiteensä, hän auttoi rakentamisesa ja kuunteli myös meidän ehdotuksiamme. Uskon että tällainen hyväntuulinen ilmapiiri yhdistettynä oman luokkamme hyvään ryhmähenkeen sai tämän projektin tuntumaan aivan mielettöman hauskalta.

Araknofobiaa akrofobialla terästettynä

Toinen syksyn suurista asiakastehtävistämme oli halloween-aiheisen katon toteuttaminen. Asiakas otti kouluun yhteyttä ja kertoi haluavansa Vaajakosken urheilutalon halloween-tapahtumaan jotakin, joka sijoittuisi jotenkin hallin kattoon.

Asiasta heräsi heti paljon kysymyksiä. Millaisen katon he haluavat? Mikä on budjetti? Ja ennen kaikkea, miten saamme katon pysymään ylhäällä, sillä viestissä kävi ilmi että halliin ei saisi mielellään kiinnittää mitään.

Tarkistettuamme budjetin, aloimme kokoamaan ehdotuksia. Tulimme yksimielisesti siihen tulokseen, että värjätty hallaharso sopii hyvin tähän tapaukseen. Sen saisi kiinnitettyä vaikka nippusiteillä katossa oleviin lamppuihin ja niiden kiskoihin, se ei painaisi liikaa, ja se tulisi halvaksi.

Teimme suunnitelmia siitä, miten harsot katosta roikkuisivat. Kokeilimme myös erilaisia värivaihtoehtoja, joista asiakas saisi valita mieleisensä.

Urheilutalon salissa oli myös parvi, josta asiakas halusi roikkumaan jotain. Saimme siis melko vapaat kädet keksiä sinne mitä tahansa, joka liittyisi halloweeniin ja olisi näyttävää. Keksimme ajatuksen jättimäisestä hämähäkistä, joka olisi juuri laskeutumassa parvelta juhlijoiden niskaan. Vaihtoehtoina oli mustaleski tai susihämähäkki. Tästä sai alkunsa myös idea lukuisista pienistä hämähäkeistä, jotka ikäänkuin vaeltaisivat ulos hämähäkin "pesästä", eli parvelta.

Kun olimme saaneet suunnitelmat valmiiksi, muutama opiskelija lähti Vaajakoskelle tapaamaan asiakkaita ehdotuksien kera. Asiakkainamme oli siis kaksi naista, jotka järjestivät Vaajakosken urheilutalolla tapahtuman, joka oli päivällä naisille suunnattu kauneusmessu, ja illalla nuorta väkeä puoleensa vetävä Kosken Rock.

He tykästyivät hämähäkki-ideaan ja valitsivat vaihtoehdoista mustan lesken. Hallaharson väreiksi he halusivat teemaan sopien mustan ja punaisen. Myös pienet hämähäkit saivat kiinnostusta ja lupasimme tehdä niitä niin paljon kuin meillä materiaalia riitti. Asiakkaiden budjetti oli kuitenkin melko rajallinen. Materiaalikustannukset nousivat sen verran suuriksi, että lupasimme antaa hämähäkit vuokralle. Hallaharso oli käsiteltävä palosuoja-aineella, sillä se tulisi roikkumaan niin lähellä lamppuja, että syttymisvaara oli olemassa. Tämä nosti kustannuksia melkoisesti.

Seuraavaksi piti tilata materiaalit. Hallaharson saaminen ei ollut mitenkään yksinkertaista, sillä se on kausiituote, eikä kukaan tarvitse sitä syksyllä. Isoon hämähäkkiin käytettiin retkipatjaa ja pienet hämähäkit saatiin tehtyä vanhoista vaahtomuovin palasista.

Koska projektia tehtiin samaan aikaan linnan kanssa, en päässyt osallistumaan tähän niin paljon kuin olisin halunnut. Sain kuitenkin tehdä yhden pienen hämähäkin, ja pinnoittaa monta lateksilla. Niitä piti valmistaa niin paljon, että jokaiselle kyllä riitti. Olin myös mukana pinnoittamassa ison hämähäkin jalkoja, sekä värjäämässä ja palosuojaamassa harsoa.

Pienten hämähäkkien vartalot ja jalat leikeltiin vaahtomuovista. Jalat kiinnitettiin siten, että niiden läpi pujoitettii rautalankaa, jonka toinen pää kierrettiin prikan ympärille. Vartaloon tehtiin viilto, johon jalat liimattiin kuumaliimalla. 

Näin jalat kiinnitettiin vartaloon.

 

Kai hämähäkitkin tykkäävät joskus oikaista jalkojaan.

Valmiina kohti seuraavaa vaihetta.

Hämähäkit pinnoitettiin lateksilla, johon sekoitettiin hieman mustaa väripastaa. Lateksi haisi erittäin pahalle ja siksi homma ei ollut kovin nautinnollista. Kun aine oli kuivunut, jalat taiteltiin haluttuun asentoon ja niihin paineltiin nivelet. Lopuksi vielä muutamalle hämähäkille liimattiin pienistä helmistä kahdeksan silmää. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että ne näyttivät meilkein paremmilta ilman silmiä, joten emme laittaneet niitä muille.

Todellista sarjatyötä.

Pienet hämähäkit pinnoitettiin lateksilla.

Ison hämähäkin teossa osallistuin ainoastaan jalkojen pinnoitukseen. Jalat kovetettiin sideharsolla ja kontaktiliimalla, jonka jälkeen ne lakattiin mustaksi sävytetyllä lakalla.

Nivelten kohdalle laitettiin useampi kerros harsoa ja liimaa.

Valmiit jalat odottamassa vartaloa.

Siinä ne on sikinsokin.

Mustan lesken peräpää.

Alkaa näyttää jo siltä, miltä pitääkin.

Valmis hämähäkki päätti kiivetä auton katolle.

Harsokankaiden leikkely onnistui kätevästi muiden töiden lomassa. Värjäykseen ja palosuojaukseen pääsin itsekin osallistumaan. Koska palat olivat isoja, piti käyttää mielikuvitusta jotta ne saatiin värjäytymään kunnolla, niiden kuitenkaan kuivimatta ryppyyn.

Onneksi osastomme katossa kulkee kiskoja, joihin saa tarvittaessa lamppuja valaistusharjoituksia tehtäessä. Käytimme siis näitä kiskoja hyväksi niin että värjäys tapahtui pöydällä, josta kangas nostettiin kiskoille. Tässä tarvittiin avuksi myös rakennustelineitä, joihin kiipeämällä kankaan sai vedettyä kiskojen päälle. Käytännössä homma meni niin että yksi ihminen värjäsi ja kaksi istui rakennustelineillä kiskomassa kangasta eteenpäin sitä mukaan, kun sitä värjättiin.

Kun kangas oli värjätty, piti se vielä käsitellä palosuoja-aineella. Tämä tapahtui täysin samalla tavalla, paitsi että aineelta piti suojautua kumihanskoin ja suojalasein. 

Näin kangas kulki katonrajassa.

Jätimme muutamia harsopaloja värjäämättä, sillä valkoinen harso muistutti hämähäkinseittiä, joka näyttäisi hyvältä värjättyjen rinnalla. Valkoisiin paloihin kiinnitettiin vielä pieniä hämähäkkejä nippusiteillä.

Rakentaminen tapahtui kolmen hengen voimin, sillä sen enempää ihmisiä ei koulun pakettiautoon mahtunut. Siispä lähdimme kahden luokkakaverini kanssa kohti Vaajakoskea.

Koska urheilutalon katto oli yli neljän metrin korkeudessa, tarvitsimme ripustamista varten taas rakennustelineitä. Tällaiselle korkeanpaikankammostä kärsivälle homma oli aluksi hieman haastavaa, mutta onneksi telineillä kiipeilyyn tottui nopeasti. Olinhan projektin edetessä huomannut hämähäkkikammonikin hieman lieventyneen.

Kiinnitimme harsot kattoon nippusiteillä ja siimalla. Joissakin kohdissa jouduimme vielä turvautumaan teippiin, mutta onneksi näitä tuli vastaan vain muutama. Parvelta, eli hämähäkin "pesästä" laskeutuvat pikkuhämähäkein varustetut seitit kiinnitimme verhojen päällä oleville ulokkeille niiteillä. Myös parvelta roikkuvat kankaat oli kiinnitettävä nitomalla.

Saimme keikkua melko koerkealla.

 

"Töynjohtaja" tarkkailee laatua.

Iso mustaleski odottaa parvelle pääsyä.

Nämä hämähäkeillä varustetut harsot laitoimme tulemaan parvelta lavaa kohti.

Pikkuhämähäkkejä kiinnitimme melkein minne vaan pystyi.

Näkymä parvelta, kun osa kankaista on jo kiinnitetty.

Tältä se näytti paikoillaan.

Pikkuhämikset vaeltavat pois pesästä.

Toinen hämähäkkikangas roikkui osittain myös siiman varassa.

Iso hämähäkki oli erittäin painava, ja haastava tapaus. Sitä varten oli rakennettu teline, jonka avulla se oli tarkoitus pitää paikoillaan. Huomasimme kiinnitysvaiheessa, että hämähäkissä olevat tukipuut eivät sopineet telineeseen, joten jouduimme muokkaamaan sitä paikanpäällä. Lisäksi teline piti vielä kiinnittää liinoilla parvella oleviin penkkeihin, jotta se todella pysyisi paikoillaan putoamatta sieltä kenenkään niskaan. Myös hämähäkin jalat sidottiin lopuksi oikeille kohdilleen siimoilla, etteivät ne roikkuisi liian alhaalla, herättäen halua tarttua niihin. 

Kankaiden kiinnitykseen meni reilusti enemmän aikaa kuin suunnittelimme. Tämä oli kyllä odotettavissä, sillä emme pystyneet tekemään oikeastaan mitään ilman rakennustelineitä. Jouduimme aina odottamaan, että kangas oli kunnolla kiinni yhdestä kohtaa, ennen kuin pystyimme siirtymään eteenpäin.

Tästä syystä päivämme venyi todella pitkäksi, eikä asiaa helpottanut että muutkin tapahtumaan osalistuvat tulivat paikalle rakentamaan omia messupisteitään, meidän rullaillessa salissa edestakaisin telineemme kanssa. Joko me olimme aina edessä, tai sitten joku muu oli tukkinut kulkureittimme omalla pöydällään.

Kaikki tämä tavaramäärä teki liikkumisesta hieman haastavaa.

Saimme harson avulla peitettyä myös parven kaidetta.

Onneksi kaikista haasteista huolimatta selviydyimme lopulta kunnialla. Vaadittiin vain hieman kekseliäisyyttä ja todella pitkää pinnaa. Ja vaikka kankaat olivat budjetista johtuen kattoon todella pienet, sai hämähäkkimme erittäin paljon kehuja. Myöskin erään kaverini tekemä irtokäsi osoittautui todella suosituksi sekä vieraiden, että talkooväen keskuudessa.

Käsi pääsi näkyvälle paikalle.

Purku sujui paljon nopeammin. Eniten aikaa vei rakennustelineiden kasaus ja purku. Tässä vaiheessa ison hämähäkin käsittelyä ei tarvinnut varoa nin paljon kuin rakennusvaiheessa, joten myös sen pakettiautoon sullominen oli helppoa. Eikä se lopulta edes kärsinyt pahasti, vaikka pieniä rusahduksia välillä kuuluikin.

Vielä pari kagasta alas, ja sitten kaikki on purettu.

Kokonaisuudessaan projekti toimi todella hyvänä oppimiskokemuksena. Olin itse niin kiinni linnaprojektissamme, että en päässyt kunnolla tämä suunnitteluun mukaan. Siispä Vaajakoskelle lähtiessä oli vielä hieman sellainen olo, ettei tiennyt kunnolla mitä oli luvassa. Vaikka olimme varautuneet vastoinkäymisiin, emme kuitenkaan odottaneet niitä tulevan näin runsaasti. Mutta kaikesta kuitenkin selvittiin, ja asiakkaat olivat lopulta tyytyväisiä, etenkin hämähäkkeihin. Myös itse pidin niitä onnistuneina, mutta kankaat olisivat voineet olla näyttävämmät. Toisaalta kangasta oli niin paljon, kuin budjetti antoi myöden.

Jos tekisin projektin uudelleen, ottaisin vielä paremmin selvää kaikesta mahdollisesta, ja mahdottomasta. Toki joskus on asioita, jotka selviävät vasta paikanpäällä, mutta jatkossa pyrin kaikin tavoin välttämään sellaista, että asioita katsotaan ja mietitään vasta perillä. Siihen kuluu aivan liian paljon aikaa, ja niin ei vain voi tehdä! Onnistuimme kuitenkin ratkomaan ongelmat hyvin, ja onneksi matkassa oli sellaisia kavereita, joita ei pieni paine lannista. Ja kuten jo aiemmin mainitsin, sain hyvää siedätyshoitoa sekä hämähäkki-, että korkeanpaikankammolleni.