perjantaina

Kuin rasvattu salama

Vielä ennen joulua saimme ensimmäistä kertaa rakentaa lavasteet ihan oikeaan näytelmään. Valkeakosken Kaupunginteatteri kertoi esittävänsä keväällä Grease-musikalin, johon saimme nämä lavasteet tehdä. Lavastaja vieraili osastollamme pienoismallien kanssa ja kertoi suunnitelmistaan, jotka meidän oli määrä toteuttaa.

Jo tässä vaiheessa koko projekti tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja lähdimme kaikki innokkaasti mukaan. Tähän saattoi vaikuttaa osittain se että lavastaja oli todella mukava. Hän keskusteli mielellään kanssamme ja oli avoin erilaisille vaihtoehdoille.

Tarkoituksena oli rakentaa lavalle taustaseiniä, pöytä, auto ja suuri pyörivä rakennelma. Lisäksi meidän piti tehdä vielä jo valmiisiin korokkeisiin aidat. Teatterin budjetista johtuen alkuperäinen pyörivä rakennelma (tai "pömpöösi", kuten lavastaja sitä kutsui), jouduttiin muuttamaan paljon yksinkertaisemmaksi kuin alunperin oli tarkoitus.

Itse lähdin muutaman luokkakaverini kanssa toteuttamaan autoa. Aluksi piirsimme suuntaa-antavia piirroksia, joita apuna käyttäen arvioimme karkeasti materiaalikustannukset. Saimme lavastajalta melko vapaat kädet auton toteutukseen. Tärkein huomioitava oli, että sen oli mahduttava lavalle. Se oli edestä huomattavasti leveämpi ja kaventui perää kohden. Sen tuli myös olla suurimmalta osin erittäin ruostunut ja huonokuntoinen, lukuunottamatta oikeaa sivua. Sen oli oltava kiiltävä ja kaunis kuin upouudessa 1956-luvun Cadillacisa. Eräässä kohtauksessa roolihahmo siis haaveilisi upouudesta autosta ruostuneen kotteronsa tilalle.

Tässä pienoismalli autosta. (1:25)
















Autosta piti saada myös helposti liikuteltava, joten sen pohjaan piti sada kuusi pyörää. Ne olisivat tulleet todella kaliiksi ja todennäköisesti syöneet suuren osan budjetista, mutta onneksi pyörät saatiin kierrätettyä Valkeakosken teatterin vanhoista lavasteista.

Päädyimme tekemään auton pojhaan tukia kertopuusta. Näin saimme siihen tukevan rakenteen. Sivut teimme 12 mm:n vanerista.

Tästä se lähti.



















Keula on vielä alkutekijöissä. Kuten näkyy, purua on paljon.
















Konepellin sivut, jotka olivat lamppujen yläpuolella, tehtiin lankusta. Ensin piti tehdä liimalevy, jonka jälkeen se hoylättiin oikeaan muotonsa. Myös keulan etuosan pyöristys tehtiin tällä tavoin. 

Projektin edetessä sain huomata, että omalta osaltani kaikki aika meni auton tekoon. En valitettavasti päässyt osallistumaan minkään muun tekemiseen. Mutta onneksi oma hommani oli erittäin mukavaa ja antoisaa.

Auton muodoista johtuen pääsimme kokeilemaan paljon erilaisia työkaluja. Reunoja pyöristimme sähkökäyttöisellä höylällä. Sen kanssa sai hieman varoa jos halusi välttyä suuremmalta siivoukselta, sillä se viskeli puruja ja lastuja todella paljon. Tarkemmat höyläykset oli hyvä tehdä kavahöylällä, josta tulikin pienen harjoittelun jälkeen yksi suosikkityökaluistani.

Takaosaan kiinnitimme 6,5 mm:n vanerin Timbermax -liimalla.

"Takaluukun" alle piti vielä laittaa tukia siltä varalta, että auton päälle kiivetään.




























Tässä testailemme, miten lankut sopivat paikoilleen.















Näillä työkaluilla pyöristin lankkujen päädyt.

















Konepellin teko oli kaikkein haastavinta, sillä sen tuli olla kaareva ja lisäksi kestää muutaman ihmisen paino. Lisäksi se vielä kaventui ylöspäin mentäessä. Pohdintojen jälkeen päädyimme tekemään sen 4 mm:n vaneria taivuttamalla. Koska vaneri oli ohutta, sille piti tehdä tukia. Sahasin kaarevat tuet vanerista ja ne puolestaan kiinnitin lankkujen alapuolelle laittamiini tukiin. Puskuri tehtiin samalla periaatella, mutta se oli kaikkialta yhtä leveä ja siksi yksinkertaisempi.


Liimasin lankkujen alle tuet, joiden päälle konepellin kaaret kiinnitettiin.

Tältä ne näyttivät paikoillaan.
































Kaarevia tukia tarvittiin myös puskuriin.














Sain tehdä monenlaisia välikappaleita ja palikoita saadakseni kaaret pysymään tukevasti paikoillaan.














Puristinarmeija pitää liimaukset kasassa.















Tätä voisi melkein ja sanoa autoksi.














Myös moottorisaha tuli tutuksi joitakin kulmia pyöristäessä.



















Mokiltakaan ei vältytty. Tein kaariin kolot madaltaakseni niitä. Koloista tuli liian suuret, joten ei muuta kuin vaneripaloja väliin ja asia on korjattu!

Etuosa on jo kunnossa.















Konepellin taivuttaminen ei ollut kovin helppoa.















Lopulta siitäkin selvittiin ja aloimme kittaamaan koloja umpeen.



































Viimeistelyt teimme hiomakoneella. Tätä Cadillacia tehdessä sai todellakin hioa paljon. Mustat työvaatteeni olivat jo muutaman päivän jälkeen aivan harmaat. Ja kun koko komeus oli hiottu, pääsimme kittaamaan, ja sen jälkeen taas hiomaan.

Uusi tuttavuus oli myös "Raspi-Roope" -niminen työkalu, jonka avulla sai hiottua pieniä ja vaikeita kohtia. Tämä osoittautui erittäin käteväksi ja käytimme sitä moniin kohtiin.

Uusi ystäväni, Raspi-Roope.



















Opettajan ehdotuksesta vanteiksi ja ajovaloiksi laitettiin muoviset Muumilautaset.



Tässä Cadillacimme on jo saanut tuulilasin ja reiät ajovaloja varten.




Pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan myös muovikittiä. Sillä täytin isot kolot.



























Tästä kankaalla päälystetystä styrox -möykystä tuli auton rättikatto. (Kuvassa se näyttää kanootilta).















Se oli kaadettava kyljelleen, jotta pohjaan saatiin pyörät.































Kun olimme saaneet auton rakenteen valmiiksi, pääsimme pintakäsittelyn pariin. Aloitimme siis kittaamalla kaikki mahdolliset reiät ja kolhut umpeen. Tämän jälkeen siirsimme auton maalattavaksi. Pohjamaali paljasti kuitenkin karun totuuden: auto oli kitattava kauttaaltaan, sillä vaneri paistoi aivan liikaa maalikerroksen läpi, paljastaen Cadillacimme puiseksi. Koska tarkoitus oli luoda aikaan vaikutelma oikean auton pinnasta, ei auttanut muu kuin kitata. Ja hioa... Ja kitata. Kunnes lopuksi vielä vähän hiottiin ennen maalikerrosta.

Tarkkana ihmisenä sain kunnian kitata auton kauniimman puolen tasaiseksi.















Puskuri kiinnitettiin puristinarmeijan avulla.















Ihanaa vaaleanpunaista!















Renkaatkin alkavat jo hahmottua. Ruostunenn puolen pölykapselit näkyvät konepellin reunalla.
















Pintakäsittely oli kaikkein hauskinta. Silloin olimme jo loppusuoralla, vaikka toki hommia sai tehdä vielä paljon jos autosta halusi oikeasti hienon. Tässä vaiheessa jouduimme tekemään muutaman tunnin ylitöitä. Olen kuitenkin positiivisesti yllättynyt, miten vähällä siinäkin asiassa lopulta pääsimme. Saimme kiireestä huolimatta kaiken valmiiksi hyvissä ajoin, eli jopa noin puoli tuntia ennen kuin lavasteita tultiin hakemaan. Vaikka ratti kiinnitettiin vasta siinä vaiheessa kun muita tavaroita jo lastattiin. Siinä näkyvät puiset kohdat maalattiin vasta teatterilla.

Teimme siis oikeasta kyljestä kauniin tasaisen vaaleanpunaisen. Tämän maalasin telalla. Kromiset kohdat maalasin kromispray-maalilla. Kyljessä olevan kaaren teko oli melko haastavaa, jo olen lopulta sitä mieltä että sen olisi voinut tehdä hieman alemmas. Se oli kuitenkin jätettävä siihen, sillä aikaa oli rajallisesti, ja lopulta muut olivat sitä mieltä että kaari näyttää hyvältä siinä missä se on.

Ruosteinen puoli maalattiin ensin pohjaltaan harmaaksi. Sen päälle tuputeltiin luonnonsienellä eri ruskean sävyjä. Näin saimme siihen aidon ruosteen vaikutelman. Lopuksi vielä kiinitinmme kaikki irralliset osat, kuten pölykapselit, ajovalot, katon ja puskurin. Rekisterikilpeen tuli luokkatunnuksemme ARL 14. Vaikka tekijöinä oli myös muutama henkilö ryhmästä 13.

Katto kiinnitettiin uretaanilla, ja painoksi laitetiin savea.

Alareuna maalattiin mustaksi, jotta auto nousisi maasta.




























Keulaan tuli vielä ruostunut Cadillacin merkki.


Vielä viimeiset maalaukset.
















Olen sitä mieltä, että auto onnistuin hyvin. Ja mikä tärkeintä, lavastaja itse oli siihen todella tyytyväinen. Saan olla ylpeä sanoessani, että tuota Cadillacia olen ollut rakentamassa. Taas tuntui siltä, että pientä viimeistelyä olisi voinut jatkaa loputtomiin, mutta jossain vaiheessa on vain lopetettava ja todettava, että valmista on!

Viimeiset kuvaukset ennen pakkaamista.















Cadillacillamme on huuliherppes.















Ja tietenkin tekijöiden nimmarit penkin alle.



















Rakas lapsemme oli kaadetava kyljelleen ja ruuvattava kiinni rullakkoon, jotta se saatiin pakattua konttiin.















Seuraavana päivänä lähdimme seitsemän hengen porukalla Valkeakosken Kaupunginteatterille kasaamaan koko komeutta. Lavastaja oli tietenkin mukana pystytyksessä. Hänen kanssaan työskenteleminen oli todella helppoa, sillä hän oli alusta alkaen todella mukava ja auttoi mielellään jos meillä oli kysyttävää.

Ensin purimme tavarat kontista ja sen jälkeen aloimme kasaamaan. Kaikilla tuntui olevan selkeä käsitys omista tehtävistään, ja kaikki sujui alusta lopuun todella mallikkaasti. Itse en esimerkiksi tiennyt muiden osien kasaamisesta mitään, joten aluksi keskityin autoon. Kun se oli valmis, menin auttamaan pömpöösin pystytyksessä. Sen jälkeen maalasin korokkeita sinisellä, sillä se oli alusta alkaenkin määrä tehdä vasta paikanpäällä.

Takana näkyvästä puoliympyrän muotoisesta lavasteesta saimme pyörät autoon.
















Pieniä korjauksia piti tehdä.















Pömpöösin rakentamisessa meni eniten aikaa.



















Näyttämön valot olivat hieman tiellä.














Tältä työmaamme näytti pömpöösistä katsottuna.



















Korokkeet saivat uutta väriä.













Kaikki ovat työn touhussa.













Harmaat osat maalattaisiin kuulemma myöhemmin teatterin oman henkilökunnan toimesta.



















Kuva katsomoon päin.













Pömpöösin ovi saatiin pyörimään hyvin.













Se tuettiin myös seinään, jottei se heiluisi.













Siinä vielä korokkeet.















Lähikuva taustaseinistä.


Tältä se kaikki viimein näytti.
















Auto ja ovi toisinpäin.















Greased Lightning!




































Kokonaisuudessaan tämä projekti oli ehkä hauskin ja onnistunein ja ennen kaikkea stressittömin, jota olen ollut tekemässä. Vaikka aikaa oli melko vähän, saimme kaiken todella nopeasti valmiiksi ilman että työn jälki kärsi siitä.

Kuten jo mainitsin, pystytys sujui todella hyvin ja se oli alusta loppuun mukavaa. Toki ongelmia ilmaantui. Huomasimme melko alussa, että muutema pieni tuki pömpöösistä oli jäänyt pois matkasta. Mutta äkkiäkös sellaiset uudet tehtiin. Missään vaiheessa ei tullut samanlaista epätoivon tunneta, kuin kaikilla muilla kasauskeikoilla tähän mennessä. Aina on syytä varautua siihen, että kaikki ei mene niin kuin on oletetu. On niistä tähänkin mennessä aina selvitty, mutta tällä kertaa voin sanoa, että selviydyimme todella kunniakkaasti.

Eikä sujuvuuteen vähimpänä vaikuttanut tämä todella mukava lavastaja. Hän pysyi kaikissa tilanteissa rauhallisena ja sai meidätkin työskentelemään rennommin. Paitsi että hän sanoin mielipiteensä, hän auttoi rakentamisesa ja kuunteli myös meidän ehdotuksiamme. Uskon että tällainen hyväntuulinen ilmapiiri yhdistettynä oman luokkamme hyvään ryhmähenkeen sai tämän projektin tuntumaan aivan mielettöman hauskalta.